Tänään on ollut taas musiikin fanitus ilta. Muutaman tutun Jan Garbarekin kappaleen jälkeen siirryin sattumalta Nils Petter Molvaeriin. Ja ihastuin ja rakastuin ihan täysin. Eka kappale veti ihan sanattomaks, pysty vaan tuntemaan, että se kävi koputtelemassa jotain aikaa sitten nukahtaneita hermoja pään sisässä. Kolahti ja kovaa. Ihan uskomatonta musiikkia. Eikä mulla ole ketään, jolle sitä hypettää... Pistetään nyt linkki jos joku sattuu lukemaan: tämä soi nyt. Tollasta musiikkia voisin tanssiakin, siis jossain baarissa tai vastaavassa. Tai tanssisinkin, en voisi olla tanssimatta. Se ei ole vaan sellasta, joka vähän heiluttaa, vaan menee luihin ja ytimiin, porautuu aivoihin ja virtaa veren mukana. Vähän sellasta musiikkia, että ei tahtois pelkästään selvinpäin kuunnella. 

Yksi vika henkilö B:ssä on sellainen, että se ei oikein hiffaa mun kuuntelemaani musiikkia. Se ei taida tajuta, miten se vaikuttaa minuun. Se kuuntelee musiikkia soittotaidon takia, tai musiikkia, jota se voi tanssia. Kuuntelee se hyvääkin musiikkia, mutta siltä puuttuu joku ulottuvuus kokonaan. Tässäkin hieno biisi, vaikka ei olekaan sellaista kuin yleensä kuuntelen. Tämä pitää kanssa linkittää nyt, kun muitakin laitoin. Eli tuo on se, jonka ensimmäiseksi kuuntelin. Se vaan harmittaa, että tuolta ei taida saada vinyylejä... Tekisi mieli ostaa jopa cd:itä. Vielä yksi vähän erilainen kappale Molvaerilta. Ja onhan tuolla youtubessa vielä lisääkin.

Valitin tänään A:lle, että B:ssä on se vika, että se ihan ymmärrä mua, niin A sanoi, että eihän sekänä ymmärrä. Hah, todella reilua. Tosin kyllä se varmaan paikkansa pitää. Ehkä tässä on sitäkin, että en jaksaisi millään tutustua johonkin ihmiseen kunnolla, koska se on rankkaa... Tosin ehkä pahin on jo ohi... B:ssä ehkä paras puoli on se, että viihdyn sen kanssa niin hyvin. Se saattaa muuten ärsyttää, mutta sen seurassa on mukava olla.

Niin, ja tänään hoksasin taas, että oon joskus tosi reilu. Mietin, että meniskö viikonloppuna Seta:n bileisiin katsomaan jos tutustuisi uusiin ihmisiin... Mutta joo, eiköhän se kahden kanssa säätäminen saa sittenkin olla riittävästi...

Kaveri, josta muuten valitin B:llekin eilen, kun se parittaa minua sen B:n kanssa, valitti eilisissä bileissä, että en saa puhua A:sta, kun B ei ehkä tykkää. Sanoin sille, että ei mua haittaa. Ehkä se tajusi sen... Ehkä ei... Mutta ahdistaa parittaminen. Hyi yöh. Ja avauduin ehkä vähän muutenkin, sen lisäksi, että olin vaan hiljaa kun se yritti saada selvää musta. Se kuulemma inhoaa eniten sitä, kun olen vaan hiljaa. Se silitti mun hiuksiani ja sanoi, että se vaan tahtoo tietää, mitä ajattelen. Ja minä olin vaan hiljaa... Tai no kerroin sen verran, että se sano, etten sitten ikinä voi seurustella kenenkään kanssa (en tahdo olla osa kenenkään tulevaisuudensuunnitelmia). Näyttää kuitenkin siltä, että se aikoo edelleen yrittää. Sanoin sille myös, että ei se tajua mitä olen, ja sillä on ihan väärä kuva musta, että se kuvittelee, että olen jotain. Se ei vaan tajua... Tai vaihtoehtosesti en itte vaan tajua...

Eikä musta ole tasapuolista sekään, että se on yleensä se joka paijaa ja silittää ja koskettaa. Minä vaan olen hellittävänä. Joko vaan makaan tai käperryn kainaloon tai puristan itteni toiseen kiinni. Ehkä teen tuota A:nkin kanssa, en ole ikinä ajatellut... Tai sitten sen olen tuntenut niin kauan, että osaan jo helliä... Tai osaan mun mielestäni, mutta en muista, olenko tehnyt sitä aina. Välillä tulee kyllä tuonkin kanssa sellasia hetkiä että teen muutakin kun jumitan, mutta luulen, että useemmin vaan jumitan. Oon niin hankala välillä, etten ittekään tajua. Pelkään vaan, että se pitää musta just sen takia. Että oon niin hankala ja vaikea selkonen. Se kyllä sanoo, että siks kun olen hauska ja kaunis ja mun kanssani on helppo olla... Miten voi olla helppoa, jos se kysyy multa jotain, ja mä vaan makaan hiljaa ja tuijotan tyhjää tai pidän silmiä kiinni? Tosi hurmaavaa seuraa olen... Niin, ja sillonkin kun puhun, niin joko selitän jotain kummaa, puhun puutaheinää tai kerron tyhmiä vitsejä, tai annan palautetta sen käytöksestä ja tunteista ja siitä että se ei vaan ymmärrä mua... Ihana seuraa olen.

Toisaalta se on hirmu hellyyttävää kun joku jaksaa noin. Enkä mä sitä inhoa, jos inhoasin niin en siitä mitään kirjottaisi, koska en olisi siihen missään yhteyksissä. En vaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Jotenkin vaan sellanen fiilis, että ei siitä voi tulla mitään, koska olen niin erilainen sen kanssa ja etten saa siitä vastusta ittelleni ja poljen sen vaan lyttyyn, satutan sitä, enkä halua tehdä niin. Kuitenkin pidän siitä ihmisestä. En tahtois luopua.