Ärsyttää suunnilleen paljon. Ihan samasta syystä kuin aikasemminkin. Tuntuu vaan, että uppoon hetki hetkeltä vaan syvemälle suohon. Tietty voisin aatella, että oma vika, mitä en oo päättäny mitä haluan tehdä... Mutta emmä halua päättää mitään, ennen kuin se yksi on tullut takaisin, niin että voin nähdä sitä. Niin, ja sen suhteen ei voi tehdä valintoja, kuulemma.

Vituttaa vaan, kun on tilanne, että joku tykkäis, ite tykkäis takasin, mutta sitten kolkuttaa jossain takaraivossa, että ei,ei,ei,ei,ei,ei,ei... Vähän pelkään, että se eieiei on vaan mun kykenemättömyyteni tulla pitemmän päälle toimeen sen verran erilaisen ihmisen kanssa. Tai on asioita, jotka vaan on ei-voi-toimia, koska oon niin rajottunut, että en ikinä tottuisi niihin, enkä pitemmän päälle jaksaisi sitä. Tai toinen ei jaksais.

Vituttaa se, että mä vaan olen hankala, vaikka muitten mielestä tässä ei ole mitään hankalaa. Tai joittenkin mielestä ehkä vähän, mutta en usko, että nekään näkee sitä isointa muttaa, koska en sitä ole paljastanut, enkä aio paljastaakaan.

Nii, ja en kuulemma ole ilkeä ja paha, vaan mukava ja empaattinen. Liiankin empaattinen. Menen nukkumaan ja hajoilemaan.