Eilisessä hajoamisessa saattoi sittenkin olla kyse hivenen nopeammasta hajoamisesta. Nyt on aika jatkaa taas hitaammalla tahdilla. Kun mulla vaan ei ole mitään aavistustakaan siitä mitä mun pitäis tehdä. Ei mitään. Ja siltä yhdeltä pitäisi kysyä, että mitä se oikeastaan haluaa. Tosin en ole varma siitäkään vaikuttaako se, koska uskon, että loppupeleissä tilanne on loppujen lopuksi sama, sanoo se sen suhteen mitä tahansa. Ja loppupeleissä joku kuitenkin loukkaantuu, todennäköisesti jo ennen sitä.

Oletetaan, että kyseessä ovat henkilö A ja henkilö B. Jos kysyn henkilö A:lta mitä se tahtoo, se loukkaantuu. Ja on surullinen kun olenkin kusipää. Toisaalta se voi ajatella, että tämä oli odotettavissa, toisaalta se tietää, että se on sen oma syynsä. Mä vaan olen niin tottunut siihen ihmiseen, se on mulle tärkeintä ikinä. Kaikki sen ärsyttävätkin piirteet... Vaikka siinä onkin asioita, joita inhoan välillä niin paljon että sattuu. Jotain mitä se on tehnyt aikaisemmin ja sellaista. Se kuitenkin kertoo ihmisestä.

Henkilö B sitten on sitä mieltä, että minä olen sille tärkein ihminen nyt. Ahdistus ja hämmennys. Ei niin voi olla. Toisaalta kyllä ymmärrän sitä. Tai luulen, että se on tosissaan. En tosiaankaan tiedä haluanko, että se on. Hirveän hyvin viihdyn sen seurassa, sen kanssa on niin mukava ja helppo jutella. Eniten siinä ahdistaa, ettei se voi olla pelkkä kaveri. En vaan millään tahtoisi menettää sitä kokonaan. Pitäisi ehkä valittaa sille, että se on aiheuttanu tuon sanomisella vaan lisää paineita...

Edelleen oon ihan hukassa. Sain sentään power pointit esitelmää varten kasattua valmiiksia. Ei mitenkään täydelliset, mutta saa riittää. Ja lopetusdia on ehkä paras ikinä. Otsikkona on "Kiitos!" ja kuvassa suoruumis köysi kaulassa. Muah. Mussa on kyllä parasta mun huumorintajuni, ainakin mun omalta kannaltani. Muahmuah.