Eli en vaan osaa ihmissuhteilla. Pitäis varmaan nukkua nyt kun kettuunnun muuten vaan itteeni koko ajan enemmän. En vaan tajua itteäni, miksi en osaa käyttäytyä niinkun tahtoisin? (Tai no joo, tajuan, mutta en voi sille mitään...)

Ootan tällä hetkellä, että tapaisin henkilö A:n ja se oottaa kait kanssa, että vois nähdä mut. Oon sille sillon eniten tukena, kun sitä harmittaa. Ja haluankin olla. Sen puolesta tulee paha mieli jos sen on lainkaan paha olla.

Oikeasti enemmän ongelmailen sen toisen kanssa. Musta tuntuu, että loukkaan sitä olemalla oma itteni, mutta loppujen lopuks se käyttäytyy aina niin, ettei se ois loukattu. Tosin en oo varma ees oonko oma itteni, sanon sille ihan tyhmiä asioita välillä... Vaikka tiedän, että voisin jättää sanomatta, tiedän, että voisin muotoilla ne mukavammin... En silti vaan tee niin. Minulla on terävä kieli... Jos tää ois kautta aikain yksittäinen tapaus, jos en yleensä käyttäytyis näin tilanteissa, joissa joku on kiinnostunut tai ylipäätänsäkään erityisen mukava, niin ei se sitten niin haittais. Sillon vaan ajattelisin, että se on ärsyttävä, se siitä. Mutta mulla on joku tapa tehdä näin... Vaikka päätän, että lopetan, ni tiiän ittekin, etten tuu sitä lopettamaan. Huomaan, että toista harmittaa, mutta silti jatkan. Oiskohan se lähtösin samasta tilanteesta, kun en vastaa aina kysymyksiin kun kysytään? Vai onkohan se ihan rehellistä jumiutumista...

Mua häirittee välillä, kun musta sanotaan, että oon niin aito ja rehellinen. Välillä tuntuu, etten ole ollenkaan. Suurimmaksi osaksi juuri tuollaisen pelailun takia... Ärsytän ja kiusaan, oon tarkotuksella just sellanen, kun toiset ei halua. Oon ylpee ja oon ittepäinen, en miellytä ketään... Tuun humalaan juomatta alkoholia, jos juon alkoholia, niin en varmana juo samaa kuin muut. Tai kai mä sitten olen aito, jos mun aitouttani on olla rasittava. Tai tarkotuksella mahdollisimman vähän rasittava, koska sillä parhaimmillaan saa ihmisiä ärsytettyä kaikista eniten. En jaksa, jos en saa ihmisistä vastakaikua. Parasta on se, jos toinen vähän ärsyyntyy tai loukkaantuu. Niin, että minä voin sitten sanoa, että en minä tarkottanu, en minä pahalla... Tai jos en ole saanut tarpeekseni, niin ei se minun vikani ollut... Ärsytän ja haastan riitaa ja provosoin, mutta oikeasti en halua tapella, haluan sopia ja olla tyytyväinen siihen että ollaan sovittu...

Tykkäänköhän sittenkin eniten sopimisesta? Siitä, että toinen huomaa ja pitää kuitenkin... Tai siitä, kun huomaan, että ei se toinen olekaan ikävä, ärsyttävä tai tylsä, se on tuollainen ihana ja ihminen. Rakastan ristiriitoja ihmisissä. En vaan jaksaisi ristiriidatonta ihmistä. Vähän sama, kuin se, etten jaksa musiikkia, joka on tasapaksua. Mun musiikkimakuni ja ihmismakuni on aika lähellä toisiaan. Tarttee olla särmää, eri tasoja, vaihtelevuuksia, juonta...

Mua kyllä rehellisesti sanottunakin häiritsee henkilö B:ssä (tai yleensäkin joissain henkilöissä) se, että ne ei tunnu loukkaantuvan mistään. Tuntuu sillon, että ne mielistelee ja nuoleskelee. Tai alistuu... Ei minun kanssani saa alistua, jos sen tekee, on mennyttä. Tai itse olen mennyttä, koska tunnen kokoajan syyllisyyttä siitä, että alistan toista... En anna vapautta, käytän hyväkseni, kiusaan ja olen ilkeä. Jos toinen sanoo takaisin tai reagoi jotenkin muuten. Sellainen reagointi on parasta, jonka vaan minä huomaan ja ulkopuoliset ei. Toisen reagointi tuntuu hyvältä, mut huomataan, saan aivoilleni virikettä, olen saanut tulosta. Mutta jos toinen on vaan, että ihana nähdä sua sitten huomenna... Eh, anteeksi mitä? Olen ollut sinulle vittumainen suurimman osan iltaa, EI SE VAAN VOI olla mukavaa nähdä...

Toisaalta teen niinkin, ehkä vielä rasittavampaa, että puolet ajasta olen oikein mukava, houkutteleva ja ihana, toiset puolet auon päätäni. Tai kerron siitä, miten KAMALA minä osaan olla.

Toisaalta ehkä ymmärrän B:tä, sen verran kun sitä tunnen... Mutta juuri siksi, mua huolestuttaa tämä tilanne. En millään tahtoisi oikeasti loukata sitä, mutta käytökselläni tuun tekemään niin kuitenkin... Voisin antaa esimerkin... Ilmoitin tänään messengerissä lähteväni kiipeilemään, se kysyi tahdonko mennä yksin. Sanoin, että harvoimpa siellä yksin olen, on siellä muitakin. Mutta koska bussi lähtee kymmenen minuutin päästä, minun on mentävä. Niin, ja voit tietty tulla mukaan, jos haluat, mutta pakko mennä, koska bussi lähtee. Tekstaa jos on asiaa. Se tekstasi, se käski pitämään kivaa kiipeilyssä ja lupasi kertoa lätkän tulokset. Ootin siten pysäkillä bussia ja hajoilin ittekseni. Eikä, ei mun kanssani noin toimita...

...ja sitä kautta vittuilen myöhemmin lisää... samalla kun tahtosin sanoa, että en mä oikeasti millään pahalla. En vaan osaa, pysy siksi kaukana musta. En mä haluais että pysyisit, mutta en vaan osaa olla. Mun tulee ittelle niin paha olla. Ja en voi sille mitään, että en oo sellanen, että kun tapaan jonkun, haluan heti viettää sen kanssa kaiken aikana. Mun tarttee saada olla itsenäinen. Siinä vaiheessa, kun aikaa on kulunut paljon, siinä vaiheessa kun on oikeasti tutustunut ja tottunut toiseen, sitten voin olla enemmän yhdessä. Sillon se toinen ei rajoita mun minuuttani. Mutta tässä vaiheessa ei ole niin. Tässä vaiheessa olen kamala. Kamala olen myös tulevaisuudessakin, koska en osaa käyttäytyä niin kun pitäisi. Loukkaan mun läheisiäni, vaikka en tahtoisi loukata, loukkaan silti. Eikä mua paranneta rakkaudella... En mä ole tällainen siksi, että musta ei olisi pidetty. Olen tällainen, koska mun pääni ei toimi niinkun tahtosin. Vaikka vaikuttasin sillä, että musta tulee onnellinen kun mua vaan rakastetaan tarpeeks, en tiedä onko se totta. Mä tartten hellyyttä ja turvaa, jonkun joka pitää mun jalat maassani. En sellasta joka rakastaa ja palvoo, ei siitä tule mitään. Ei mua voi parantaa rakkaudella, lääkkeillä ehkä. Oon vaan niin itsepäinen, että niitäkään en ikinä söisi.