Miten niin omistava? Oikeesti vaan sellanen, että viihdyn todella hyvin vaan todella harvojen ihmisten kanssa. Ei ole montaa tullu vastaan, jonka kanssa oikeasti synkkais yhteen ja pitemmän aikaa vielä. Sitten jos on joku, ees jotensakin niinku mun oma, ni kai saan pelätä, että jossain vaiheessa se ei enää ole mun omani millään tavalla? Sehän tarkottaa sitä, että sit pitäs taas ainakin miljoona vuotta odottaa, että löytäs toisen sellasen, jonka seurassa voi olla vaikka viikon putkeen, ilman että tahtoo repiä siltä silmiä päästä (aivan hetkellistä repimistarvetta ei tietenkään lasketa). Eikä se ois yhtään reilua. Sellasiakin ihmisiä on ihan liian vähän, joille voi kertoa ihan hassuja juttuja (eilen löysin kadulta perunan ja otin siitä kuvan kännykän kameralla. Se oli ihan puhdas peruna, aika pieni ja tosi sopusuhtainen. Oikeen perunan malliesimerkki. Siis sellasen perunan, joka on valmis syötäväksi, ihan kunnon kunnon peruna on tietysti multainen). Ne pitäs ihan hassuna, kun kiinnittelen huomiota ihan hassuihin asioihin (tai no, eikö kaikki kiinnitä huomionsa kadulla olevaan perunaan?). Kyllä tuokin oikeasti minua hassuna pitää, mutta hyvällä tavalla, rapsuttavalla tavalla. Mua ei enää edes häiritte, että se pitää hassuna ja nauraa. Kun se nauraa hyväntahtoisesti. Nii, ja tietty toisen pitää jaksaa ees vähän kuunnella, kun selitän innoissani piilevistä ja muusta. Ei sille vaan voi mitään, että piilevät on äärettömän kauniita ja mielenkiintoisia. Eli saanhan mä olla huolissani, saanhan? Saanko siitäkin huolestua, että mun on nyt jo ikävä ja kaipaus... Ja puolitoista kuukautta tuntuu niiiiiiin pitkältä ajalta, etten halua edes ajatella. Sinä aikana ehtii tulla kevät. Niin pitkä aika se on. Nyt mulla vaan ei ole ketään spesiaalia ystävää täällä. Ei mulla ollut ennen tuotakaan, mutta sillon en ollut tottunut luksukseen ja nyt olen.

Huolestunut kissakin on huolestunut.

Mulle on aina ollu jollain tavalla hankalia sosiaaliset suhteet. Toisaalta olen tosi sosiaalinen ja tykkään ihmisten seurasta, haluan jutella ja nähdä muita. Toisaalta taas... En mä jaksa niitä, ei ne ymmärrä mua, enkä mä ymmärrä niitä. Niillä on ihan kummia mielihaluja, ne puhuu tyhmästi tai haisee pahalta. Ne on kiinnostunu tylsistä asioista tai muuten vaan tylsiä. Tai tyhmiä. Tai liian viisaita. Joko liian huonoja mun seuraani tai liian hyviä. Joko ne on parempia kiipeilyssä kun minä, ja se harmittaa, tai sitten ne on huonompia ja niin kömpelöitä, ettei niillä ole mulle mitään annettavaa.

Mutta hei, en mä oikeasti niin pahasti muista ajattele. Mut ihmissuhteet vaan on hankalia. Niin hirveästi ajateltavaa. Vähemmästäkin mieli häiriintyy. Pitää miettiä miten käyttäytyy ja miettiä mitä sanoo. Miettiä sitäkin miltä näyttää. Ei kukaan oikeasti voi olla "oma itsensä", tai en minä ainakaan, koska jos olisin koko ajan oma itseni, niin ei mun tarttisi miettiä ihmissuhteita, koska ei mulla olisi niitä. Vai tarkoittaako "omana itsenään oleminen" sittenkin sitä, että jos olen tosi pidättyväinen, niin mun ei pidä ees yrittää olla muuta kuin tosi pidättyväinen? Ah, toisaalta aivan sama, koska harvat niistä pidättyväisistäkään ihmisistä pitää. Sellasethan on rasittavia, kaiken tiedon saa kaivaa, kaivaa ja kaivaa ulos. Sitten saakin pettyä, kun ei sillä toisella ollutkaan mitään luurankoja kaapissa... Mä olen toisaalta vähän tylsä... Selvittelen naamakirjasta asioita vanhoista tutuista, mutta en niinkään nykyisistä. Ne vaan on, ei mun tartte niistä asioita selville ronkkia. Olen sillainkin tosi epäsosiaalinen ja huonosti käyttäytyvä, tökerö ja juro, että oon tosi huono kysymään ihmisistä mitään asioita niihin liittyen ("kattotko kiipeilyleffoja?" ei ehkä ole se kaikista oleellisin kysymys toisen elämään liittyen). Vielä huonompi oon kommentoimaan mitään takaisin niissä tapauksissa kun jotain onnistunun kysymään ja toinen jotain vielä vastaa. Toinen: "Mummini on sairas ja minä erosin miehestäni, lapseni ei olekaan minun vaan vaihtui sairaalassa". Minä: "Juu, aika kamalaa tollanen". Tai toinen "Aloin seurustella just maailman ihanimman miehen kanssa ja voitin lotossa ja lähetään Bahamalle. Valmistuin just myös ja löysin kaupasta tosi hienon hameen". Minä: "Juu, kuulostaa kivalta". Ja entä jos ne kysyy multa jotain? "Mitä kuuluu?" "Ihan hyvää". "Mitä puuhaat nykyään?" "Opiskelen", "Mitä opiskelet?" "Geologiaa kohta", "seurusteletko" "melkein" "miten niin melkein? kenen kanssa?" "yhen vaan, vaikee selittää". Ei muhun riitä lapio, että saa kaivettua tietoja ulos, tarttee vähintään hakun tai sit kairan. Ehkä ne tiedot vaan on niin syvällä, tai ehkä niitä ei vaan ole. Onneks kukaan ei kamalasti kysele multa mitään. Tai jos ne kysyy opiskeluista, voin alkaa puhua piilevistä, sitten ne ei tahdo enää tietää mitään mun opiskeluistani. Hah.

On muuten maailman rasittavinta googlettaa kuvia piilevistä. Se vain löytää kaikkea piilevää. Inhaa. Sitten pitää käyttää muita kieliä kun suomea. Raah. Niin, miksi sitten googlailen kuvia piilevistä? Mitä niillä teen? No kattelen ja ihailen, ne on niin kauniita. Tahtoisin näytellä kuvia muillekin: "Katsokaa kuinka kaunista! Näettekö nuo ihanat piirteet? Ja tiesittekö mitä kaikkea voi piilevien avulla tutkia? Ne on tosi mielenkiintoisa ja hyödyllisiä, niillä voi tutkia menneitä ympäristöjä. Ja yks tosi jännä juttu on, että kun nykyään yritetään hirveesti epärehevöittää rehevöityneitä järviä, niin piilevätutkimuksella voidaan kattoa onko se järvi aikasemmin ollu rehevöityny. Jos järvi on sellanen että se rehevöityy joka tapauksessa, ni voi olla turhaa yrittää tehä sille mitään. Niin, eri piilevät siis esiintyy eri ympäristöissä. Jokku tykkää rehevistä ja toiset karuista vesistä, osa taas suolasesta, toiset murtovedestä ja osa makeasta. Ja eri happamuudet ja muut. Ne vaan on niin hienoja! Ja katto miten kauniita!"

Ennen kuin jatkan, niin sammutan tietokoneen ja jatkan ajatuksia vain päässäni. Lähinnä siksi, että kello on jo paljon ja on jo maaliskuu. Huisia.