Tänään oon ollu ahkera. Oikeasti opiskellut koko päivän. Pakko on ollut. Jäi kyllä huomisellekin vähän hommia, pitää sitten herätä ajoissa.

Viimeaikoina on ollut vähän hajottava olo. Tällä viikolla on ollut liian rankka koulutehtävä, tai ei sinänsä liian rankka, mutta sellainen joita en vaan hallitse. Tai yllättävän hyvin sain tehtyä, onnistuin ajattelemaan vaan vähän kerrallaan asioita koko ajan, ja keskityin juuri siihen kohtaan mitä olin tekemässä. Aluksi kyllä oli vaikeeta, sillon tuntu, ettei vaan pysty. Mutta pystyin, joku kämänen powerpoint pitää vaan huomenna pistää kasaan. Liikaa jäi hommia täksi päiväksi, aloitin kyllä ajoissa, mutta en vaan saanut tarpeeksi aikaan. Välillä olen niin varma siitä, että on se ADD. Vaihtoehtoisesti muuten vaan moniongelmainen. Ja pirun taitava kätkemään sen muilta ihmisiltä. Hah. Add:ssäkin lahjakkaat pärjää sen kanssa paremmin, jossain elämäntilaanteessa se sitten tulee esille. Kait mä ainakin niin olen lahjakas, että oon aina oppinut asiat tosi helposti. Ja mulla on nopea ajatuksen juoksu, vaikkakin välillä se vähän junnaa. Ei sitä aina voi kaikkea tajuta. Nämä kertoo musta aika paljon, ei tietty kaikki, mutta monet. Noista löytyy monista sellaisiakin piirteitä, joita ittellä on, mutta en ole lainkaan tajunnut, että nekin liittyisivät ADD:hen. Jos hankkisin sen diagnosin, voisin ajatella, että oikeasti olen ihan helvetin fiksu, mutta tuon takia en pärjää niin hyvin kuin voisin. Toisaalta iskee sitten epäilys, että entä jos ei sittenkään... Entä jos olen vain tyhmä, jos minulla ei edes ole mitään häikkää muuten. Välillä vaan pyörii päässä sen verran, että voisin käyttää lääkkeitäkin. En jatkuvasti, mutta pahimpina aikoina.

Enemmän vielä hajottaa ihmissuhteet. Ne pistää kyllä ihan hakkelukseksi. Ja nimenomaan ihmissuhteet. Monikossa. En tajua, miten onnistun hankkiutumaan tällaiseen tilanteeseen. Toinen on kaukana ja sanoo että tykkää, toinen on lähempänä ja sanoo samaa. Eikä se ensimmäinen taitaisi ikinä sanoa, että rakastaa. Ei se varmaan edes osaa. Sen kanssa hajoan lopulta kokonaan. Silti vaan tuntuu, että kuolen mielummin kuin menetän sen. Enkä tahdo menettää sitä läheisyyttä edes. Toisaalta on niin hirveän helpottavaa melkein seurustella. Ei tule ahdistuksia toisen tykkäämisestä. Se, että pitää koko ajan jännittää, saa jotenkin asiat toimimaan paremmin. Se toinen kyllä tahtoisi minut kokonaan. Tavallaan olisi hurjan mukavaa, tavallaan taidan pelätä ihan kuollakseni sitä ajatusta. Sitten musta tulee hirveä ja ikävä, ja olen ollutkin jo, mutta se vaan pitää ja kehuu. En vaan voi ymmärtää sitä, mitä se näkee minussa. Yleensähän ihmiset on ihastuneina mahdollisimman ihania ja hurmaavia toiselle. Itse olen mahdollisimman kamala ja hirveä, koska en vaan ymmärrä ja tajua mitä ne toiset hakee. Välillä on kiva kattella toista kun se kattoo takaisin ja tykkää, mutta ihan yhtä usein se on inhottavaa. Liikaa pehmeyttä ja lämpöä, sehän pitää minua heikkona ja on itse heikko kun lankeaa niin. Tuolle toiselle olen sanonut suoraankin, että en tajua sitä, että älä mielistele, ettei se voi vaan koko ajan tykätä ja kehua. Se vaan kehtaa silti tykätä. Mun kanssani on kuulemma helppo keskustella kaikesta ja mukava olla. Oon hauska ja kaunis. Ja haluttava. Viimeksi mainittu aiheutaa toisinaan pahaa oloa jo pelkkänä ajatuksena. Se on kiva, jos voin olla haluttava halutessani, jos pystyn pyörittelemään ihmisiä pikkusormeni ympärille ja lumoamaan kenet haluan. Se vaan ei ole kiva, jos olen haluttava silloinkin kun olen vaan hauska, tai silloin kun on niin paha olla, että tahtoisi vaan kadota. Onkohan kyse kontrollista?

En ole vielä varma, että olenko vaan kusipää, läheisriippuvainen vai vaan sellanen, että tykkään toisista, enkä tahdo loukata ketään. Mun kehumisessani on sekin riski, että se tekee musta ylpeän. Sinänsä on jo niin ihanaa, kun tuntee nyt ihmisen, jonka kanssa voi puhua esim. opiskelusta niin, että on ylpeä siitä kun on hyvä, ja saa rauhassa olla vittuuntunut siihen jos ei osaa. Mutta toisaalta... Se tekee musta ylpeän. Ylpeän ja vittumaisen.

En yhtään tiedä mitä tekisin. Olen ihan hukassa. Ihan täysin oikeasti, niin pihalla että hajoan.

Niin joo, ja miksi en voi edes pitää normaaleista ihmisistä? Miksi niistä ristiriitaisista tapauksista. Sellaisista vielä, että päällepäin vaikuttavat ihan tavallisilta, mutta itse kyllä huomaan samantien, että toisessa on jotain erikoista. Ja kun on jotain erikoista, niin olen ihan myyty. Ristiriidat, varsinkin itsetunnon osalta, on jotenkin niin koukuttavaa. Nyt olisi kaksi sellaista. Vielä kaiken lisäksi ihan eri tavalla ristiriitaisia.

Rikon jonkun sydämen. Omani lisäksi vielä. Oma on jo ihan hajalla.