Kone jumittelee jostain syystä. Tai lähinnä ilman syytä.

Mut sen verran myöhä on jo, et ainakin taidan yrittää jo nukkua... Kukkumisen sijaan.

Nyt pitäs kohta mennä nukkumaan, huomenna taas aikainen herätys kun kenttäkursseillaan. Mennään joko kattelemaan moreeneja tai suolle. Viime viikolla oli kanssa kenttis ja ens viikolla on kenttisken tapanen. Ei kyllä joka päivä mennä maastoon, mutta hommia on kuitenkin.

Välillä vähän meinaa häiritä se, että mut voi tunnistaa näistä teksteistä. Mut sit jos kirjottais vaan sellasta, ettei voi tunnistaa, ei ois oikeen mitään järkeä. Tai jos kirjottas niin, ettei näy ihmisille. Sit ois sama kirjottaa vaan koneelle.

Sit oon aika innoissani yhestä asiasta, mut en viitti siitä kirjottaa vielä.

Sit kaipaan kissoja, mulla on vierotusoireita jo. Ja eilen kävi kylässä yks sellanen, oranssi ja karvanen. Oisin halunnu pitää.

Sit pumpattiin mun pyörän renkaisiin ilmaa. Nyt pääsee silläkin liikkumaan. Oli vaan vähän hankalaa, kun se oli liian monimutkanen pyöränpumppu meiän käyttöön. Ollaan tosi taitavia.

Mutta oikeasti voisin valittaa, etten vieläkään tiedä mitä haluan, tai tiedän kyllä, mutta tiedän senkin, että sitä en vaan voi saada. Jättekivaa, you know, vituttaa siis joka tapauksessa... Tai enemmänkin surettaa.

Tein itselleni Last FM profiilin, kuollutta jäätä olen. Piti jäsenöityä, että saa kuunnella radioita tuolta. Päivittyy sitten ajan kanssa, jos päivittyy. Mutta nyt soi siis Nils Petter Molvaer radio tuolta. Mun tärkeyshenkilö ymmärsi muuten täysin Molvaerin musiikin, piti siitä. Tiesin heti, että se tykkää.

Ainiin, voisinpa päteä yhdelle, että kyllä, sana sontikka tulee venäjän kielestä. Se oli tyhmä eikä uskonut, hah. Ehkä se ymmärtää vielä tulevaisuudessa, että jos jotain väitän, niin yleensä tiedän. Siis siinä tapauksessa, että se tahtoo tuntea minut vielä tulevaisuudessa. Tällä hetkellä se varmaan luulee, että en pidä siitä... Oisikin niin... Mutta oon kaivannu sitä lähelleni. Ja oon kaivannu sitä, kun se on välillä tyhmä ja ärsyttävä. Musta se on myös sulonen, kun se väittää ettei loukkaannu jostain, mutta käytöksestä huomaa selvästi, että sitä harmittaa. Sillä on hirmu ihanan väriset silmät, joita on kiva kattella. Niin, ja se tuoksuu hurjan hyvältä.

Miksei muka vois tykätä useemmasta ihmisestä?

Luennolle on pakko kyllä lähteä, varsinkin kun tuon kurssin luennoista olen onnistunut skippaamaan kaksi edellistä. Ensimmäisen tarkoituksella, toisen vahingossa, en tiennyt että sitä pidettiin.

Pakko saada jotain aikaan sen luennon jälkeenkin. Ei yhtään, yhtään tunnu siltä. Kaipaan toisen kainaloon ja hellyyttä, sitä kun sille voi sanoa, etten osaa.

Vituttaa vaan, kun on tilanne, että joku tykkäis, ite tykkäis takasin, mutta sitten kolkuttaa jossain takaraivossa, että ei,ei,ei,ei,ei,ei,ei... Vähän pelkään, että se eieiei on vaan mun kykenemättömyyteni tulla pitemmän päälle toimeen sen verran erilaisen ihmisen kanssa. Tai on asioita, jotka vaan on ei-voi-toimia, koska oon niin rajottunut, että en ikinä tottuisi niihin, enkä pitemmän päälle jaksaisi sitä. Tai toinen ei jaksais.

Vituttaa se, että mä vaan olen hankala, vaikka muitten mielestä tässä ei ole mitään hankalaa. Tai joittenkin mielestä ehkä vähän, mutta en usko, että nekään näkee sitä isointa muttaa, koska en sitä ole paljastanut, enkä aio paljastaakaan.

Nii, ja en kuulemma ole ilkeä ja paha, vaan mukava ja empaattinen. Liiankin empaattinen. Menen nukkumaan ja hajoilemaan.

Ootan tällä hetkellä, että tapaisin henkilö A:n ja se oottaa kait kanssa, että vois nähdä mut. Oon sille sillon eniten tukena, kun sitä harmittaa. Ja haluankin olla. Sen puolesta tulee paha mieli jos sen on lainkaan paha olla.

Oikeasti enemmän ongelmailen sen toisen kanssa. Musta tuntuu, että loukkaan sitä olemalla oma itteni, mutta loppujen lopuks se käyttäytyy aina niin, ettei se ois loukattu. Tosin en oo varma ees oonko oma itteni, sanon sille ihan tyhmiä asioita välillä... Vaikka tiedän, että voisin jättää sanomatta, tiedän, että voisin muotoilla ne mukavammin... En silti vaan tee niin. Minulla on terävä kieli... Jos tää ois kautta aikain yksittäinen tapaus, jos en yleensä käyttäytyis näin tilanteissa, joissa joku on kiinnostunut tai ylipäätänsäkään erityisen mukava, niin ei se sitten niin haittais. Sillon vaan ajattelisin, että se on ärsyttävä, se siitä. Mutta mulla on joku tapa tehdä näin... Vaikka päätän, että lopetan, ni tiiän ittekin, etten tuu sitä lopettamaan. Huomaan, että toista harmittaa, mutta silti jatkan. Oiskohan se lähtösin samasta tilanteesta, kun en vastaa aina kysymyksiin kun kysytään? Vai onkohan se ihan rehellistä jumiutumista...

Mua häirittee välillä, kun musta sanotaan, että oon niin aito ja rehellinen. Välillä tuntuu, etten ole ollenkaan. Suurimmaksi osaksi juuri tuollaisen pelailun takia... Ärsytän ja kiusaan, oon tarkotuksella just sellanen, kun toiset ei halua. Oon ylpee ja oon ittepäinen, en miellytä ketään... Tuun humalaan juomatta alkoholia, jos juon alkoholia, niin en varmana juo samaa kuin muut. Tai kai mä sitten olen aito, jos mun aitouttani on olla rasittava. Tai tarkotuksella mahdollisimman vähän rasittava, koska sillä parhaimmillaan saa ihmisiä ärsytettyä kaikista eniten. En jaksa, jos en saa ihmisistä vastakaikua. Parasta on se, jos toinen vähän ärsyyntyy tai loukkaantuu. Niin, että minä voin sitten sanoa, että en minä tarkottanu, en minä pahalla... Tai jos en ole saanut tarpeekseni, niin ei se minun vikani ollut... Ärsytän ja haastan riitaa ja provosoin, mutta oikeasti en halua tapella, haluan sopia ja olla tyytyväinen siihen että ollaan sovittu...

Tykkäänköhän sittenkin eniten sopimisesta? Siitä, että toinen huomaa ja pitää kuitenkin... Tai siitä, kun huomaan, että ei se toinen olekaan ikävä, ärsyttävä tai tylsä, se on tuollainen ihana ja ihminen. Rakastan ristiriitoja ihmisissä. En vaan jaksaisi ristiriidatonta ihmistä. Vähän sama, kuin se, etten jaksa musiikkia, joka on tasapaksua. Mun musiikkimakuni ja ihmismakuni on aika lähellä toisiaan. Tarttee olla särmää, eri tasoja, vaihtelevuuksia, juonta...

Mua kyllä rehellisesti sanottunakin häiritsee henkilö B:ssä (tai yleensäkin joissain henkilöissä) se, että ne ei tunnu loukkaantuvan mistään. Tuntuu sillon, että ne mielistelee ja nuoleskelee. Tai alistuu... Ei minun kanssani saa alistua, jos sen tekee, on mennyttä. Tai itse olen mennyttä, koska tunnen kokoajan syyllisyyttä siitä, että alistan toista... En anna vapautta, käytän hyväkseni, kiusaan ja olen ilkeä. Jos toinen sanoo takaisin tai reagoi jotenkin muuten. Sellainen reagointi on parasta, jonka vaan minä huomaan ja ulkopuoliset ei. Toisen reagointi tuntuu hyvältä, mut huomataan, saan aivoilleni virikettä, olen saanut tulosta. Mutta jos toinen on vaan, että ihana nähdä sua sitten huomenna... Eh, anteeksi mitä? Olen ollut sinulle vittumainen suurimman osan iltaa, EI SE VAAN VOI olla mukavaa nähdä...

Toisaalta teen niinkin, ehkä vielä rasittavampaa, että puolet ajasta olen oikein mukava, houkutteleva ja ihana, toiset puolet auon päätäni. Tai kerron siitä, miten KAMALA minä osaan olla.

Toisaalta ehkä ymmärrän B:tä, sen verran kun sitä tunnen... Mutta juuri siksi, mua huolestuttaa tämä tilanne. En millään tahtoisi oikeasti loukata sitä, mutta käytökselläni tuun tekemään niin kuitenkin... Voisin antaa esimerkin... Ilmoitin tänään messengerissä lähteväni kiipeilemään, se kysyi tahdonko mennä yksin. Sanoin, että harvoimpa siellä yksin olen, on siellä muitakin. Mutta koska bussi lähtee kymmenen minuutin päästä, minun on mentävä. Niin, ja voit tietty tulla mukaan, jos haluat, mutta pakko mennä, koska bussi lähtee. Tekstaa jos on asiaa. Se tekstasi, se käski pitämään kivaa kiipeilyssä ja lupasi kertoa lätkän tulokset. Ootin siten pysäkillä bussia ja hajoilin ittekseni. Eikä, ei mun kanssani noin toimita...

...ja sitä kautta vittuilen myöhemmin lisää... samalla kun tahtosin sanoa, että en mä oikeasti millään pahalla. En vaan osaa, pysy siksi kaukana musta. En mä haluais että pysyisit, mutta en vaan osaa olla. Mun tulee ittelle niin paha olla. Ja en voi sille mitään, että en oo sellanen, että kun tapaan jonkun, haluan heti viettää sen kanssa kaiken aikana. Mun tarttee saada olla itsenäinen. Siinä vaiheessa, kun aikaa on kulunut paljon, siinä vaiheessa kun on oikeasti tutustunut ja tottunut toiseen, sitten voin olla enemmän yhdessä. Sillon se toinen ei rajoita mun minuuttani. Mutta tässä vaiheessa ei ole niin. Tässä vaiheessa olen kamala. Kamala olen myös tulevaisuudessakin, koska en osaa käyttäytyä niin kun pitäisi. Loukkaan mun läheisiäni, vaikka en tahtoisi loukata, loukkaan silti. Eikä mua paranneta rakkaudella... En mä ole tällainen siksi, että musta ei olisi pidetty. Olen tällainen, koska mun pääni ei toimi niinkun tahtosin. Vaikka vaikuttasin sillä, että musta tulee onnellinen kun mua vaan rakastetaan tarpeeks, en tiedä onko se totta. Mä tartten hellyyttä ja turvaa, jonkun joka pitää mun jalat maassani. En sellasta joka rakastaa ja palvoo, ei siitä tule mitään. Ei mua voi parantaa rakkaudella, lääkkeillä ehkä. Oon vaan niin itsepäinen, että niitäkään en ikinä söisi.

Oon sitten kuunnellu aamupäivän Nils Petter Molvaeria. Uskomattoman hienoa edelleen. Seuraavaksi pitäisi jaksaa lähteä yliopistolle ja illalla sitten kiipeilemään. Laiskotusolo vaan ois. Huomenna vois sitten siivota ja tiskata ja viiä roskat ja ehkä pestä koneellisen pyykkiä. 

Yksi vika henkilö B:ssä on sellainen, että se ei oikein hiffaa mun kuuntelemaani musiikkia. Se ei taida tajuta, miten se vaikuttaa minuun. Se kuuntelee musiikkia soittotaidon takia, tai musiikkia, jota se voi tanssia. Kuuntelee se hyvääkin musiikkia, mutta siltä puuttuu joku ulottuvuus kokonaan. Tässäkin hieno biisi, vaikka ei olekaan sellaista kuin yleensä kuuntelen. Tämä pitää kanssa linkittää nyt, kun muitakin laitoin. Eli tuo on se, jonka ensimmäiseksi kuuntelin. Se vaan harmittaa, että tuolta ei taida saada vinyylejä... Tekisi mieli ostaa jopa cd:itä. Vielä yksi vähän erilainen kappale Molvaerilta. Ja onhan tuolla youtubessa vielä lisääkin.

Valitin tänään A:lle, että B:ssä on se vika, että se ihan ymmärrä mua, niin A sanoi, että eihän sekänä ymmärrä. Hah, todella reilua. Tosin kyllä se varmaan paikkansa pitää. Ehkä tässä on sitäkin, että en jaksaisi millään tutustua johonkin ihmiseen kunnolla, koska se on rankkaa... Tosin ehkä pahin on jo ohi... B:ssä ehkä paras puoli on se, että viihdyn sen kanssa niin hyvin. Se saattaa muuten ärsyttää, mutta sen seurassa on mukava olla.

Niin, ja tänään hoksasin taas, että oon joskus tosi reilu. Mietin, että meniskö viikonloppuna Seta:n bileisiin katsomaan jos tutustuisi uusiin ihmisiin... Mutta joo, eiköhän se kahden kanssa säätäminen saa sittenkin olla riittävästi...

Kaveri, josta muuten valitin B:llekin eilen, kun se parittaa minua sen B:n kanssa, valitti eilisissä bileissä, että en saa puhua A:sta, kun B ei ehkä tykkää. Sanoin sille, että ei mua haittaa. Ehkä se tajusi sen... Ehkä ei... Mutta ahdistaa parittaminen. Hyi yöh. Ja avauduin ehkä vähän muutenkin, sen lisäksi, että olin vaan hiljaa kun se yritti saada selvää musta. Se kuulemma inhoaa eniten sitä, kun olen vaan hiljaa. Se silitti mun hiuksiani ja sanoi, että se vaan tahtoo tietää, mitä ajattelen. Ja minä olin vaan hiljaa... Tai no kerroin sen verran, että se sano, etten sitten ikinä voi seurustella kenenkään kanssa (en tahdo olla osa kenenkään tulevaisuudensuunnitelmia). Näyttää kuitenkin siltä, että se aikoo edelleen yrittää. Sanoin sille myös, että ei se tajua mitä olen, ja sillä on ihan väärä kuva musta, että se kuvittelee, että olen jotain. Se ei vaan tajua... Tai vaihtoehtosesti en itte vaan tajua...

Eikä musta ole tasapuolista sekään, että se on yleensä se joka paijaa ja silittää ja koskettaa. Minä vaan olen hellittävänä. Joko vaan makaan tai käperryn kainaloon tai puristan itteni toiseen kiinni. Ehkä teen tuota A:nkin kanssa, en ole ikinä ajatellut... Tai sitten sen olen tuntenut niin kauan, että osaan jo helliä... Tai osaan mun mielestäni, mutta en muista, olenko tehnyt sitä aina. Välillä tulee kyllä tuonkin kanssa sellasia hetkiä että teen muutakin kun jumitan, mutta luulen, että useemmin vaan jumitan. Oon niin hankala välillä, etten ittekään tajua. Pelkään vaan, että se pitää musta just sen takia. Että oon niin hankala ja vaikea selkonen. Se kyllä sanoo, että siks kun olen hauska ja kaunis ja mun kanssani on helppo olla... Miten voi olla helppoa, jos se kysyy multa jotain, ja mä vaan makaan hiljaa ja tuijotan tyhjää tai pidän silmiä kiinni? Tosi hurmaavaa seuraa olen... Niin, ja sillonkin kun puhun, niin joko selitän jotain kummaa, puhun puutaheinää tai kerron tyhmiä vitsejä, tai annan palautetta sen käytöksestä ja tunteista ja siitä että se ei vaan ymmärrä mua... Ihana seuraa olen.

Toisaalta se on hirmu hellyyttävää kun joku jaksaa noin. Enkä mä sitä inhoa, jos inhoasin niin en siitä mitään kirjottaisi, koska en olisi siihen missään yhteyksissä. En vaan tiedä mitä mun pitäisi tehdä. Jotenkin vaan sellanen fiilis, että ei siitä voi tulla mitään, koska olen niin erilainen sen kanssa ja etten saa siitä vastusta ittelleni ja poljen sen vaan lyttyyn, satutan sitä, enkä halua tehdä niin. Kuitenkin pidän siitä ihmisestä. En tahtois luopua.